Pidin taidepäivän. Kävin katsomassa Ateneumissa näyttelyn ”Gallen-Kallela, Klimt & Wien” ja sen jälkeen jatkoin Tanssin-talolle, missä vietin pari tuntia tanssin äärellä Susanna Leinonen Companyn ”Raw -Triple Bill” koreografioiden tunnelmissa. Koin voimaantuvani näistä.
Arkipäivinäni työssä olen tuon tuostakin sen kysymyksen äärellä, miten ihmiset voivat olla yhteydessä kehoonsa, voisiko kehoyhteyden tutkiminen ja vahvistaminen olla tälle ihmiselle kiinnostava reitti edetä ja vahvistaa myötätuntoista suhdetta itseen ja auttaa toimimaan ympäristön kanssa. Ihmiset ovat usein tosi vaikeasti suhteessa kehoonsa. Vieraantuneisuus kehosta ja itsestä on todellisuutta. Raskaalta tuntuu silloin, kun alan jo itsekin epäillä, onko tanssi-liiketerapian ehdotus kehollisesta yhteydestä ihan hullu.
Nyt näiden taideteosten kautta koin elpyväni, kun viesti olikin selvä: totta kai tarvitsemme yhteyden kehoon. Yhteys kehoon nimenomaan on se, mitä kohti pitää pyrkiä, tai muutoin elämä on monin verroin vaikeampaa. Ateneumin näyttelyssä on mukana Klimtin ”Beethofen-friisi” vuodelta 1901. Beethoven-friisi on Gustav Klimtin tulkinta Ludwig van Beethovenin yhdeksännen sinfonian filosofisesta sisällöstä. Teos kertoo tarinan ihmiskunnan ikuisesta pyrkimyksestä onnellisuuteen, kamppailusta pahuutta vastaan ja lopulta onnen löytämisestä taiteen ja kauneuden avulla. Taiteilijat jo yli sata vuotta sitten ymmärsivät tämän, että taiteen kautta ihmiset voivat käsitellä elämän kysymyksiä, oppia ja ratkaista niitä uudella tavalla, elämää viisaasti arvostaen.
Susanna Leinosen uusi teos ”Pain Killer” liikkuu siitä, mitä on kipu. Fyysinen kipu, henkinen kipu, kipu yksin jäämisestä, kipu lääkekoukusta, omien selviytymiskeinojen aiheuttama kipu. Ollaan niin virtuaalisessa ympäristössä, että maakin on kuvia ja internetin syvää päätyä. Siitä tulee kipua, ärsykkeitä on liian paljon. Ihan samoin kuin Klimtin maalauksessa on tyhjiä kohtia, myös Leinosen koreografiassa tanssijat pystyvätkin tekemään siirtymän perustilaan, missä maa on maata ja tila on tilaa ympärillä. Tässä tilassa kaksi tanssijaa, kaksi ihmistä voivatkin tulla kontaktiin, aistia toistensa kehoa ja toimia yhdessä ja yhteydessä. Se ei olisi mahdollista, jos ei kehoaan aistisi. Se ei olisi mahdollista, jos kehossa ei olisi voimaa. Tämä palautti selkeän ymmärryksen: totta kai me tarvitsemme arjessa yhteyden kehoon ja itseen ja kehon liikkuvuuteen. Se on se oleellinen ydin, minkä kautta itsensä voi löytää ja saada selkoa siihen, miten toimia nyt ja eteenpäin.